• Aila Liukkonen

Jeesus on Herra

Äitini poistui täältä lähes 30 vuotta sitten. Hän oli elänyt lähes koko elämänsä Saimaan saaressa. Elämä oli ollut monin tavoin työntäyteistä, mutta samalla tapahtumarikasta. Oli ollut iloja ja suruja, pelkoja ja epävarmuutta. Oli sotavuosia ja rospuuttoaikoja syksyisin ja keväisin, jolloin oli oltava saaressa eristyksissä muusta maailmasta. Puoliso sairastui syöpään sotavuosien jälkeen ja yksinolo saaressa kuuden pienen lapsen kanssa ei ehkä ollut niitä helpoimpia aikoja. Usein oli ollut Jumala mielessä ja rukouksin pyydetty huolenpitoa.


Puoliso oli lähtenyt sairaalaan vuodenvaihteessa. Äiti oli peittänyt lumeen jääneet jäljet kalalaatikolla rukoillen samalla, että jäljet eivät häviäisi ennen isän pääsyä takaisin kotiin. Laatikko oli suojannut jälkiä sulamiselta ja lumisateilta. Kevättalvella potkurikelien aikaan isä oli päässyt sairaalasta kotiin käymään. Jäljet olivat vielä tallessa kalalaatikon alla. Tuolloin kiitollisuus oli vahvasti läsnä.


Noiden tapahtumien jälkeen vanhempani saivat vielä kolme lasta lisää, joten perhe sai kokea vielä monia ilon hetkiä. Äitini lauloi paljon. Kaivosta vettä kantaessaan, liiteristä puita hakiessaan ja hellan ääressä ruokaa laittaessaan. Ei aina sanoilla laulaen, mutta hyräillen. Yksi hänen mielilauluistaan oli ”Kiitos Sulle Jumalani, armostasi kaikesta”.


Pari viimeistä elämänsä kuukautta äitini joutui viettämään sairaalahoidossa. Olin itse tuolloin töissä lähellä sairaalaa, joten saatoin olla monta monituista tuntia äitini vuoteen vierellä keskustellen ja kuunnellen. Parin viimeisen vuorokauden aikana alkoi olla hengityksessä taukoja ja tuntui, että hän oli tavoittamattomissa. Olin kuitenkin todennut hänen kuulevan, koska keskustelu saattoi jatkua vastauksilla niihin kysymyksiin, joita olin kysynyt hengityskatkon aikana.


Aivan yllättäen ja arvaamatta äitini totesi: ”En tiedä, kumpaa herraa olen palvellut”. Hengitys taukosi. Tuo lause iski kuin moukarilla sisimpääni. Hätäännyin. Kauhistuin. Ajatuksia sinkoili päässäni sinne tänne ja puheyhteyden palauduttua yritin parhaani mukaan rauhoittaa mieltäni ja vastasin äidille: ”Miten sinä nyt tuollaista kyselet? Kyllähän sinä sen tiedät!” Yritin samalla yhdistää mielessäni ajatukset siitä, että tiesin äidin rukoilleen, laulaneen hengellisiä lauluja ja eläneen parhaan taitonsa mukaan. Äidin sanat olivat kuitenkin vakaat ja järkkymättömät: ”En minä tiedä”. Jälleen täysi hiljaisuus.


Olin itse rippikoulussa ollessani tullut uskoon – tai halunnut tulla uskoon. Olin pikkulapsesta saakka uskonut Jumalan olemassaoloon, uskonut Hänen luoneen maailman ja kaiken siinä olevan. Uskoin, että Jumala omalla tavallaan hallitsee maailmaa, mutta jotain hyvin oleellista jäi kuitenkin pimentoon rippikouluaikaisen uskon ratkaisuni jälkeenkin.


Ostin itselleni kuitenkin Raamatun, jota lueskelin milloin enemmän, milloin vähemmän. Tiesin ja uskoin, että Raamattu oli Jumalan muuttumaton sana, mutta omalla järkeilyllä ja yrityksellä tekstejä oli mahdoton ymmärtää. Raamattuni takakanteen olin liimannut pyöreän tarran, jossa oli teksti: ”Jeesus on Herra”.


Niinpä tapahtui tuolla sairaalahuoneessa, äitini vuoteen vierellä, jotain ihmeellistä. Siinä istuessani lähes mykkänä kauhusta ja lähettäessäni hätäisiä rukouksia Jumalan puoleen näin sairaalahuoneen lattiassa lähes metrin laajuisen tarran: ”Jeesus on Herra”. Tuossa hetkessä tajusin, mitä oli sanottava äidille seuraavassa keskustelutuokiossa.


Äitini hengityksen ja puhekyvyn palauduttua, sanoin hänelle: ”Jeesus on Herra. Ei ole toista Herraa. Vain Jeesus. Uskotko sen?” Äitini vastasi: ”Uskon.” Seuraavien minuuttien aikana oli monta hengityskatkosta, mutta myös monta hyvää lausetta keskustelussa. Äitini sanoi uskovansa, että Jeesus on kuollut hänenkin syntiensä tähden. Rukoilimme yhdessä tutun Isä meidän -rukouksen. Sain siunata äitini viimeiset pari vuorokautta siinä tietoisuudessa, että hän pääsee perille taivaan kotiin.


Tuon keskustelun jälkeen olen usein miettinyt, kuinka tärkeää on kertoa siitä, kuka Jeesus on ja mitä Hän on tehnyt puolestamme. Voimme uskoa Jumalan olevan olemassa, yrittää omassa voimassamme elää hyvää ja kunnollista elämää, käydä kirkossa ja rukoillakin, mutta ellemme anna Jeesuksen tulla elämäämme ja Hänen olla syntiemme ja erehdyksiemme sovittaja, ei meillä ole paikkaa taivaassa, taivaallisen Isämme kodissa. Taivaallinen Isämme (Jumala) on rakastanut meitä (ihmisiä) niin paljon, että on antanut ainokaisen Poikansa (Jeesuksen) ettei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.


Tuon keskustelun jälkeen äidillä ei mitä ilmeisemmin ollut enää kipuja. Edellisinä päivinä oli ollut kiputiloja, jotka näkyivät hänen kasvoiltaan ja olemuksesta. Jeesuksen tullessa hänen elämänsä Herraksi kipujen oli väistyttävä. Hän nukkui levollisesti pois toukokuun aurinkoisena aamuna vuonna 1995.


Siunausta juuri Sinulle,

Aila

92 katselukertaa

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki