Minun sieluni janoaa Jumalaa

”'Niin kuin peura kaipaa vesipuroille, niin minun sieluni kaipaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan tulla ja nähdä Jumalan kasvot?” (Ps. 42:2–3)

Ihmiselämän syvin tarve ja suurin kaipaus on Jumalan tunteminen. Uskon, että kaipuu Jumalan lähelle on istutettu jokaisen ihmisen sisimpään. Aina emme kuitenkaan tiedä tätä, vaan yritämme täyttää sisimmän syvintä kaipausta asioilla, jotka eivät anna todellista elämää. Psalmien 42–43 kirjoittajan Jumalan kaipuu, Jumalan kasvojen etsiminen, liittyy tilanteeseen, jossa hän ei koe olevansa elämää antavien vesipurojen äärellä Jumalan läheisyydessä, vaan kyyneleet ovat hänen leipänsä päivin ja öin. Emme saa tietää varmuudella, mitä hänelle on tapahtunut, mutta tilannetta ei yhtään auta ympärillä olevien ihmisten kysymys: ”Missä on sinun Jumalasi?” Olen itse ollut tällaisessa tilanteessa ja uskon, että voit jakaa hyvinkin samankaltaisen kokemuksen kanssani.

Kuva Jumalan poissaolon kokemuksesta ei kuitenkaan kerro kaikkea. Kirjoittaja vertaa nykyistä ahdistusta hetkeen, jossa hän on Jerusalemin temppelissä jonkin vuotuisen pyhiinvaellusjuhlan aikana riemun ja kiitoksen kaikuessa väentungoksen keskellä. Menneisyyden ilon ja nykyisen ahdistuksen välissä hän kysyy itseltään: ”Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta.” (Ps. 42:5). Keskellä vaikeuksia Psalmin kirjoittaja turvaa Jumalaan ja odottaa häntä. Hän luottaa siihen, että vielä tulee hetki, jolloin hän voi kiittää Jumalaa hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta.

Monesti vaikeissa tilanteissa olosuhteet eivät muutu yksinkertaisella ja helpolla tavalla. Elämän raadollisuus on todellisuutta. Monesti miksi -kysymykseen meillä ei ole antaa tyhjentävää vastausta eikä meidän tarvitsekaan osata selittää kaikkea. Psalmien 42–43 kirjoittajan kohdalla olosuhteet eivät todennäköisesti muuttuneet. Hän kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että Jumala ei ole hylännyt häntä, vaikka hän ei tässä hetkessä koe Jumalan läheisyyttä. Silti hän janoaa Jumalaa ja Psalmin 23 tavoin luottaa siihen, että Jumala on hänen kanssaan: ”Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

Usko ei aina poista välitöntä ahdistusta, mutta se kutsuu sinua kääntämään katseesi Jumalaan myös silloin, kun vastausta ei ole näköpiirissä. Hän on elämämme pohjimmainen kaipaus ja elävä vesi, jota sielumme syvimmiltään janoaa.

Mikko Ohra-aho

(Kirjoitus on julkaistu Suomen Viikkolehden numerossa 7/2026)