Muutamille, jotka olivat vakuuttuneita omasta vanhurskaudestaan ja halveksivat muita, Jeesus kertoi tämän vertauksen: ”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus ja toinen publikaani. Fariseus asettui seisomaan ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, en myöskään sellainen kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja annan kymmenykset kaikesta, mitä ansaitsen.’ Mutta publikaani seisoi taempana eikä tohtinut kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.’ Minä sanon teille: hän meni kotiinsa vanhurskautettuna, tuo toinen ei. Sillä jokainen, joka itsensä ylentää, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään. (Luuk. 18:9–14)
Jeesus kertoi vertauksen kahdesta rukoilijasta, mutta kertomuksen loppu oli suorastaan järkyttävä sen ajan juutalaisille. Jos tunnet Raamattua, sinulla saattaa olla jo valmiiksi kielteinen kuva fariseuksista. Jeesuksen vertauksen alkuperäiset kuulijat ajattelivat kuitenkin fariseusten kansanryhmän olevan ns. ”hyviä tyyppejä” pyrkimyksessään noudattaa Jumalan lakia ja elämällä Hänen tahtonsa mukaan. Fariseuksiin suhtauduttiin kunnioituksella ja pääosin myönteisesti kansan keskuudessa. Publikaanit, eli tullimiehet, taas nähtiin oman kansansa keskellä pettureina sen tähden, että he keräsivät tullimaksuja roomalaisille valloittajille ja pyrkivät usein hyötymään tilanteesta taloudellisesti itsekin. Heihin kohdistuvaa epäluottamusta kuvastaa se, että tullimiehiltä evättiin kansalaisoikeudet. Heidän ei annettu toimia tuomareina tai todistajina oikeudessa.
Miksi Jeesuksen vertauksen lopputulos kääntää fariseukseen ja tullimiehiin kohdistuvat odotukset päälaelleen? Fariseuksen virhe ei ollut se, että hän sanoi olevansa kuuliainen Jumalan laille (vrt. Ps. 26), vaan se, että hän ajatteli noudattavansa Tooraa ilman oikeaa ymmärrystä Jumalasta ja rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Fariseus meni sanoillaan paastosta ja kymmenysten antamisesta pidemmälle kuin Jumalan laki vaati, mutta hänen rukouksensa muuttui pikemminkin muiden ylenkatsomiseksi ja itsensä onnittelemiseksi siitä, että hän on Jumalan edessä parempi kuin muut.
Vertaus kutsuu meitä lähestymään Jumalaa tunnustamalla oman hengellisen köyhyytemme ja heittäytymään Jumalan armon varaan. Hän antaa syntinsä tunnustaneelle armon ja anteeksiannon. Samalla vertaus varoittaa vaarasta, jos perustamme oman hengellisyytemme hurskaiden tekojemme varaan tai ylemmyyden tunteeseen. Vaara on siinä mielessä erittäin viheliäinen, että harva meistä tunnustaa taipumuksensa sellaiseen. Jos osoitan toisia sormella, olen usein kaukana omasta syntisyydestäni pyhän Jumalan edessä. Sen sijaan kristinuskon Jumala on armon Jumala, joka vastaa tarpeisiimme ja aitoon rukoukseen Hänen puoleensa. Hänen armonsa ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, jos sitä käytetään väärin.
Jumalan armon ei tulisi koskaan johtaa meitä itsemme onnittelemiseen, vaan rakkauteen niin Jumalaa kuin toisia ihmisiä kohtaan. Näin myös Jeesus vastasi, kun häneltä kysyttiin lain tärkeimmästä käskystä: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22:37–40).
Siunausta elämääsi.
Pastori Mikko Ohra-aho
Comments